Oli vuosi 2007 ja 22.9., joka happens to be nykyisen eksäni syntymäpäivä. Satuin olemaan ihan mielettömän kännissä, ihan mielettömän ihastunut ja ihan mielettömän nuori rakastumaan niin vahvasti, mutta se vain tapahtui. Yhä, kun ajattelen sitä, mitä silloin tunsin, voisin rakastua uudelleen, mutta tiedän, että se olisi tuhoon tuomittua. Liian monta kriisiä, liian monta pettymystä ja pettymyksistä suurin tapahtui noin kuukausi sitten, kun elämäni rakkaus viimein tajusi, että olemme molemmat onnettomia ja olimme liian monta vuotta esittäneet onnellisia ja hyvinvoivia. Oli liian helppoa asua saman katon alla. Liian helppoa maksaa puolet vuokrasta, toisella oli auto ja toisella aikaa siivota ja tiskata ja laittaa ruokaa. Täydellinen yhdistelmä.
Ystävät ja tutut menivät kihloihin ja naimisiin, sisarukset hankkivat lapsia, me hankimme koiran. Minua kosittiin, mutta vastasin kieltävästi, sillä en sillä hetkellä tuntenut haluavani sitoutua. Hetki oli väärä, molemmat olivat kännissä, taas.
Asioita tapahtui ja huonoja juttuja enemmän kuin hyviä. Jälkipyykissä puhuimme asiat selviksi ja toivon, ettei meidän tarvitse enää koskaan puhua niistä asioista. Ei siksi, että sattuisi, vaan siksi, että molemmat prosessoivat niitä omassa rauhassaan ja toivottavasti opimme jotain, jonka avulla voimme joskus löytää sellaisen ihmisen, jota pystymme katsomaan silmiin ja sanomaan: "Rakastan sinua."
Tuon lauseen sanominen on minulle ollut vaikeaa aina, en ole sanonut sitä vanhemmillenikaan koskaan. Minulle ei ole opetettu kotona sellaista. Ei sillä, etten kokisi olleeni rakastettu, ainakin äitini on sen osoittanut. Perhesuhteeni ovat vaikeita. Äitini ja siskojeni kanssa tulen erinomaisesti toimeen, mutta isäni ja veljeni ovat toista maata, myös keskenään.
Olemme nykyisen eksäni kanssa hyviä ystäviä, lähinnä koiran ansiosta. Homma olisi saattanut mennä likaiseksi, mutta pyrimme käyttäytymään aikuismaisesti, kun nyt aikuisia kerran ollaan. Katsotaan, mitä aika tuo tullessaan. Pysymmekö hyvinä ystävinä vai viilenevätkö välit. Toistaiseksi voin ainakin hyvillä mielin kertoa, ettei yhteen palaaminen ole todennäköistä. Kämppiksinä jo pari vuotta asuneella pariskunnalla on yksinkertaisesti kaikki panokset jo ammuttu.
Yksinelo on hämmentävää sikäli, että on tottunut siihen, että kotona on aina joku odottamassa ja tukena pahan paikan tullen. Ystäväni ovat olleet hyvin ymmärtäväisiä, kun olen kertonut, että saatan käydä rasittavaksi pimeinä syysiltoina, kun tunnen oloni turvattomaksi. Osa ei tietenkään osaa ikisinkkuna samaistua, mutta ovat varmaan jo huomanneet muutoksen yhteydenpidossani, kun pariskuntajutut eivät enää vie osaa ajastani samalla tavoin.
Ajatus yhden yön jutuista ja muusta vipinästä on hyvin kaukainen vielä tässä vaiheessa, mutta toivon totisesti, että saatte kuulla vielä siitäkin puolesta. Olen yrittänyt avata silmäni uusille asioille ja ihmisille, olen sen verran avoin, etten toistaiseksi määrittele, onko kyseessä mies vai nainen, kun puhun silmää miellyttävästä näystä. Aika näyttää senkin, mihin päin sitä tulee suuntauduttua. Eräs vanha tuttu on jäänyt mieleen pyörimään näiden vuosien ajaksi. Hän lähestyi kerran minua kotopuolessa baarissa käydessäni ja jouduin valitettavasti torjumaan tapauksen oman suhteeni takia. Lupasin hänelle muistaakseni ilmaista, mikäli siirryn vapaalle jalalle, mutta nyt kaipaisinkin mielipidettä siitä, onko se vähän kaukaa haettua. En tiedä, onko hänellä siteitä muualle, vaikka olen yrittänyt ottaa asiasta selvää. Mitä mieltä olette, voisiko sitä ikään kuin huumorilla heittää häntä viestillä, että tätä olisi tarjolla?
